Islannin asutushistoria

Islannin asutuksen (isl. landnámsöld) uskotaan yleisesti alkaneen 800-luvun toisella puoliskolla, kun pohjoisgermaaniset uudisasukkaat matkasivat Pohjois-Atlantin halki. Muuton syyt ovat epäselvät: myöhäiskeskiajalla islantilaiset itse kertoivat syyksi Norjan kuninkaan Harald I:n kunnianhimosta syntyneet levottomuudet, mutta nykyhistorioitsijat keskittyvät muihin syihin, kuten Skandinavian viljelyskelpoisen maan puutteeseen. Toisin kuin Britannia tai Irlanti, Islanti oli asumaton maa, jonne pystyi muuttamaan ilman konflikteja alkuperäisten asukkaiden kanssa.

1100- ja 1200-luvuilta peräisin olevien, Islannin asutusta laajalti kuvailevien Islantilaisten kirjan ja Landnámabókin perusteella vuosia 870 ja 874 on perinteisesti pidetty asutuksen alkuvuosina. Nämä eivät kuitenkaan ole kovin luotettavia lähteitä, ja nykytutkimuksessa keskitytäänkin enemmän arkeologiseen ja geneettiseen aineistoon.^[1]

Perinteisesti Islannin asutusajan on ajateltu kestäneen vuodesta 874 vuoteen 930, jolloin suurin osa saaresta oli vallattu ja Islannin kansainyhteisön lainsäätöelin Allting perustettu Þingvellirissä.

1. ↑ Karlsson, Gunnar (2016). Landnám Íslands. Reykjavík: Háskólaútgáfan. s. 26.